...unet oikein tulevat? Viime yö meni taas kidutuksen ja silpomisen merkeissä. Vitun sadistisia kammottavuuksia. Puhdasta kauhua ja epätoivoa, lihaa leikkaava kirurginveitsi, ympärillä joukko hymyileviä miehiä. Eniten muistan pelkääväni etten kuolekaan heti.

(Hieman stressiä duunissa, eh?)

Herään taas keskellä yötä pakokauhuun, sydän hakkaa, välähdykset unesta väijyvät vielä lähellä. Nousen istumaan jotta en vajoaisi heti takaisin uneen. Koiran rauhoittava tuhina lattialta katkeaa hetkeksi kun hän kurkkaa huolestuneena katsomaan: onhan mamilla kaikki hyvin?

Vedin päivän läpi duunissa vitutuksen ja väsymyksen yhteistuloksena aiheuttamalla euforialla. Kai ne jotenkin kumoavat toisensa tarpeeksi isoina annoksina? Illalla ratsastamaan, toista kertaa yli viiden vuoden tauon jälkeen. Keskittymistä liikkeeseen, myötäilemiseen, omaan kehoon ja alla liikkuvaan eläimeen, yhteisen kehonkielen löytymiseen. Tunnin ajaksi pää tyhjenee totaalisesti kaikesta muusta. Täydellistä.
Hepo oli oikea Hurmuri, vaikkakin palautti mieleen mitä harjoitusravi entisellä ravurilla voi pahimmillaan olla. Perse huutaa hallelujaa jo nyt, huomisaamua en uskalla ajatellakaan.
Huomenna - palkkapäivä. Mmmmm.

Miten voinkin pelätä niin paljon asioita jotka eivät ole todellisia, joilla ei ole muotoa tai olotilaa, syytä, seurausta tai edes todennäköisyyttä tapahtua?
Olen saavuttanut niin monia asioita kohdistamalla niihin ajatukseni ja toiveeni; koko psyykkisen energiani.Olen kuvitellut ja haaveillut asioita tapahtuvaksi niin kauan että ne ovat, tavalla tai toisella, aina tulleet todeksi. Pelkään että tämä tapahtuu myös käänteisenä; pelon voimasta pahat asiat saavat hahmon ja muuttuvat todeksi, tulevat unien sijasta todelliseen elämään ja päivänvaloon.

Joskus, ennen P:n ilmaantumista elämääni, en pelännyt tällä tavalla. En näin voimakkaasti, en näin monien asioiden puolesta. Lähinnä vain uin tahmeassa epätoivon varjoittamassa välinpitämättömyydessä päivästä ja kuukaudesta toiseen, joskus suorastaan kerjäsin pahoja asioita tapahtuvaksi.  Ei ollut mitä menettää, hävittää, kadottaa. Tuhota.
Nyt olen onnellinen. Olen antanut itselleni viimeinkin luvan olla onnellinen. P on rakentanut kodin sisälleni ja ympärilleni. Se tekee mut hauraaksi ja haavoittuvaksi, ajatus kaiken menettämisestä on hetkittäin kestämätön. Enkä pääse sitä karkuun.

Muistan liian hyvin itseni sellaisena kuin olin. Intohimoni hukanneena valuin läpi päivien ja öiden, tarrauduin kiinni likaan ja häpeään ja pimeyteen, venyin kunnes jälleen katkesin ja tipuin.
Olin kuori täynnä tyhjyyttä, olin varjoa enemmän kuin valoa, syviä tummia pohjavesiä ilman horisonttiviivaa.