...unet oikein tulevat? Viime yö meni taas kidutuksen ja silpomisen merkeissä. Vitun sadistisia kammottavuuksia. Puhdasta kauhua ja epätoivoa, lihaa leikkaava kirurginveitsi, ympärillä joukko hymyileviä miehiä. Eniten muistan pelkääväni etten kuolekaan heti.

(Hieman stressiä duunissa, eh?)

Herään taas keskellä yötä pakokauhuun, sydän hakkaa, välähdykset unesta väijyvät vielä lähellä. Nousen istumaan jotta en vajoaisi heti takaisin uneen. Koiran rauhoittava tuhina lattialta katkeaa hetkeksi kun hän kurkkaa huolestuneena katsomaan: onhan mamilla kaikki hyvin?

Vedin päivän läpi duunissa vitutuksen ja väsymyksen yhteistuloksena aiheuttamalla euforialla. Kai ne jotenkin kumoavat toisensa tarpeeksi isoina annoksina? Illalla ratsastamaan, toista kertaa yli viiden vuoden tauon jälkeen. Keskittymistä liikkeeseen, myötäilemiseen, omaan kehoon ja alla liikkuvaan eläimeen, yhteisen kehonkielen löytymiseen. Tunnin ajaksi pää tyhjenee totaalisesti kaikesta muusta. Täydellistä.
Hepo oli oikea Hurmuri, vaikkakin palautti mieleen mitä harjoitusravi entisellä ravurilla voi pahimmillaan olla. Perse huutaa hallelujaa jo nyt, huomisaamua en uskalla ajatellakaan.
Huomenna - palkkapäivä. Mmmmm.