Unessa tunnen kuinka se asettuu minuun, kiertyy tiukaksi möykyksi sisäelimien ympärille. Pelko. Herään hikeen, pimeyteen, kosteiden lakanoiden tukehduttavaan kuristukseen. Vieressä tutun ihmisen lämpö ja unen tuoksu. Huone hahmoittuu vähitellen takaisin ympärilleni, katuvalo on tehnyt polun verhojen välistä lattialle.

Miten voinkin pelätä niin paljon asioita jotka eivät ole todellisia, joilla ei ole muotoa tai olotilaa, syytä, seurausta tai edes todennäköisyyttä tapahtua?
Olen saavuttanut niin monia asioita kohdistamalla niihin ajatukseni ja toiveeni; koko psyykkisen energiani.Olen kuvitellut ja haaveillut asioita tapahtuvaksi niin kauan että ne ovat, tavalla tai toisella, aina tulleet todeksi. Pelkään että tämä tapahtuu myös käänteisenä; pelon voimasta pahat asiat saavat hahmon ja muuttuvat todeksi, tulevat unien sijasta todelliseen elämään ja päivänvaloon.

Joskus, ennen P:n ilmaantumista elämääni, en pelännyt tällä tavalla. En näin voimakkaasti, en näin monien asioiden puolesta. Lähinnä vain uin tahmeassa epätoivon varjoittamassa välinpitämättömyydessä päivästä ja kuukaudesta toiseen, joskus suorastaan kerjäsin pahoja asioita tapahtuvaksi.  Ei ollut mitä menettää, hävittää, kadottaa. Tuhota.
Nyt olen onnellinen. Olen antanut itselleni viimeinkin luvan olla onnellinen. P on rakentanut kodin sisälleni ja ympärilleni. Se tekee mut hauraaksi ja haavoittuvaksi, ajatus kaiken menettämisestä on hetkittäin kestämätön. Enkä pääse sitä karkuun.

Muistan liian hyvin itseni sellaisena kuin olin. Intohimoni hukanneena valuin läpi päivien ja öiden, tarrauduin kiinni likaan ja häpeään ja pimeyteen, venyin kunnes jälleen katkesin ja tipuin.
Olin kuori täynnä tyhjyyttä, olin varjoa enemmän kuin valoa, syviä tummia pohjavesiä ilman horisonttiviivaa.